Tiedät sen, vältellen katseet kohtaan
Välähtää näinkö tää eroon johtaa
Runonkin kaunehin kerran päättyy
Pisteen jälkeen ei kerrottavaa
Loppu on lohduton, vaikka voisin
Hymyilen nähdä sen, tehdä toisin
Sanojen kylmeten soivan kuulet
Enää lämpöä niihin en saan
Sun vieraan olevan jo huomaan
On valhe moninkertainen
En ennen kuvaa pysty luomaan
On aika tuhonnut jo sen
Ehkä niin uskottiin, että riittää
Onni tää, elämää voimme kiittää
Vaan kun puu lakastuu teskennellen
Siihen ei kukat puhkeakaan
Häviää aina pää sateenkaareen
Tulva saa tasoittaa onnen saareen
Jätän sun, alistun tähän tuskaan
Tarkoituskaan ei jatkua muun
Kun meiltä harhakuvat haihtuu
Jää pelkkä keskinkertaisuus
Kuin ennen päivä toisen vaihtuu
Ei liene tilaa, teemme uus
Erottiin, niinpä niin minkä mahdoin
Unelmaa rakentaa ehkä tahdoin
Eilinen, entinen kuvitelmaa
Pari suukko loisteessa kuun
Uskotaan, luotetaan samaan harhaan
Sama tie, samaan ruusutarhaan
Totuus on armoton, vaikka koskee
Mitään muuta ei mulle nyt jää
