Kun tulee pimeää

Muistan jonkun joskus kertoneen kuinka tähdet tippui yksitellen paikalleen. Ja yhden niistä sun mukaan nimesin, sen mille lensit aivan liian aikaisin. Mä valvon aika usein myöhempää nykyisin, yöt on meidän aikaa. Kuin pitkään järjissäni nukkumatta pysyisin? Toisaalta ei kai pieni hulluus haittaa? Kun sarastukseen asti istun parvekkeella sun kanssa puhumassa maailmast ja siit kun se on hukassa. Ja venaan vaan kun naurahdat ja roustaat mua siitä miten aina mä murehdin turhasta. Ja koitan järkeillä vaikka kuinka särkee nyt, niin kyl kaikki aina järjestyy. Mut en vaa järjestykseen ajatuksii saa, joten keskustelen kangastuksen kaa. Muistan jonkun joskus kertoneen, kuinka tähdet tippui yksitellen paikalleen. Ja yhden niistä sun mukaan nimesin, sen mille lensit aivan liian aikaisin. Ja vaikket oo enää tääl, tiiän et mä sut nään aina kun tulee pimeää. Ja vaik se ei vie tätä ikävää, mä tiiän et mä sut nään aina kun tulee pimeää. Mä mietin aika usein sitä rajaa nykyisin, jonka ylittämisestä sul on aikaa. Mietin et millon ja mil taval sua seuraisin ja onko se tätä parempi paikka? Ku vielki istun parvekkeella katse naulittuna taivaanrantaan. Näihin ajatuksiin kahlittuna, mut en enää venaa sun nauruu ja roustii. Todellisuus alkanu kai hahmottumaan, ku kaikella on tapana järjestyy. Mä alan uskomaan mun järkeilyyn. Sä jatkat matkaas avaruuden taa ja mä kaipaan hetkii kangastuksen kaa. Muistan jonkun joskus kertoneen, kuinka tähdet tippui yksitellen paikalleen. Ja yhden niistä sun mukaan nimesin, sen mille lensit aivan liian aikaisin. Ja vaikket oo enää tääl, tiiän et mä sut nään aina kun tulee pimeää. Ja vaik se ei vie tätä ikävää, mä tiiän et mä sut nään aina kun tulee pimeää. Mä muistan sun aina sanoneen, että kaikki kyllä loksahtaa paikoilleen. Ja vaikka kaipuu olis kuinka painava, elämän täytyy jatkuu aina vaan. Ja vaik et oo enää tääl, tiiän et mä sut nään, aina kun tulee pimeää. Ja vaik se ei vie tätä ikävää, mä tiiän et sut nään, aina kun tulee pimeää.